”Moka päivässä, parhaassa kaksi”, kertoi mottonsa eräs tuttavani muutama vuosi takaperin. Hän työskenteli tehtävässä, jossa hän loi uusia työmenetelmiä ja -tapoja yritykselleen. Hänen mukaansa mokaamisesta oli tullut normaalia, lähestulkoon tapa mitata pysyttiinkö vanhassa ja tutussa vai luotiinko todella jotain sellaista, mitä ei ennen ole ollut. ”Moka on lahja”, hoetaan myös mediassa. On lupa mokata, parhaimmillaan…
[et_pb_section admin_label=”section”][et_pb_row admin_label=”row”][et_pb_column type=”4_4″][et_pb_text admin_label=”Teksti” saved_tabs=”all” background_layout=”light” text_orientation=”left” use_border_color=”off” border_color=”#ffffff” border_style=”solid”] Napolissa käväistessäni naureskelin aasialaisten turistien innolle kuvata itseään, toisiaan, ohikulkijoita rakennuksia, suihkulähteitä, ruokaa jne. Kännykät, kamerat, selfiekepit viuhuivat kun turistit ja ystävälliset tarjoilijat kuvasivat liikkuvaa ja liikkumatonta kuvaa jatkuvasti. Millaisia muistoja kuviin tallentuikaan? Suu supussa keikisteleviä, hymyileviä ihmisiä, helteessä hikoilevia, rentoja asentoja, vilkutuksia, ihmetystä…