Kuvista ja kuvaamisesta
[et_pb_section admin_label=”section”][et_pb_row admin_label=”row”][et_pb_column type=”4_4″][et_pb_text admin_label=”Teksti” saved_tabs=”all” background_layout=”light” text_orientation=”left” use_border_color=”off” border_color=”#ffffff” border_style=”solid”]
Napolissa käväistessäni naureskelin aasialaisten turistien innolle kuvata itseään, toisiaan, ohikulkijoita rakennuksia, suihkulähteitä, ruokaa jne. Kännykät, kamerat, selfiekepit viuhuivat kun turistit ja ystävälliset tarjoilijat kuvasivat liikkuvaa ja liikkumatonta kuvaa jatkuvasti. Millaisia muistoja kuviin tallentuikaan? Suu supussa keikisteleviä, hymyileviä ihmisiä, helteessä hikoilevia, rentoja asentoja, vilkutuksia, ihmetystä ja iloa?
Entä jos mielemme toimisi kuten kamera? Ottaisimme päivittäin kuvia, joita sitten myöhemmin katselisimme ja muistelisimme. Millaisia kuvia albumissa olisikaan?
Kuvaa ottaessani teen valinnan, otanko kuvan lapsistani keskellä riitaa vai sen jälkeistä sovintoa? Entä kuvaanko selfien silloin, kun on harmituskäyrä korkeimmillaan vai silloin kun tunnen olevani täynnä rentoa rauhaa? Ja niin edelleen, mitä haluankaan muistojeni albumiin säilöä?
Kamerani tekee välillä kuville automaattisia korjauksia, se kirkastaa valoa, selventää tai luo kuvistani pieniä elokuvia yhdistämällä niitä. Silloin tällöin huomaan hutaistenkin otetuista kuvista tulevan kivoja kollaaseja, joissa pienet virheet ja hassut rajaukset muuttuvat mielenkiintoiseksi osaksi tarinaa. Roskikseen menossa oleva epäonnistunut otos tekeekin toisen kuvan kanssa yhdistettynä kollaasista täydellisen.
Albumissani on myös sateenharmaita kuvia, joskus omakuvani silmät ovat itkusta punaiset ja toisinaan filmin ääniraidan täyttää epävireiset torvet törinällään. Samaan albumiin mahtuvat kuitenkin myös kuvat siitä, kuinka sateen jälkeen maa höyryää lämmetessään, kuinka kukat nostavat päänsä kohti valoa ja hymy, joka nousee itkun takaa. Myöhemmin, kuvia selatessani muistan sateisen kesän ja sen, kuinka sateen välissä olleet hellepäivät tuntuivat erityisen hyviltä. Muistan itkunkin ja erityisesti sen, kuinka hyvältä tuntui huomata, ettei elämä loppunutkaan siihen ja kuinka erilaisin tavoin eri itkuista selvisin.
Juuri nyt näen edessäni maiseman, jossa tuuli tuivertaa puita. Erivärisiä harmaita pilviä vaeltelee taivaalla ja puiden lehtien suhina voimistuu ja hiljenee tuulen mukana. Tämän Heinäkuisen hetken, harmaiden sävyt, voimaa täynnä olevan tuulen ja linnun laulun, joka aika-ajoin tuulen suhinan lomasta kuuluu, tämän voimaa täynnä olevan kuvan talletan mieleni albumiin.
[/et_pb_text][/et_pb_column][/et_pb_row][/et_pb_section]
