Moka on lahja – vai onko?
”Moka päivässä, parhaassa kaksi”,
kertoi mottonsa eräs tuttavani muutama vuosi takaperin. Hän työskenteli tehtävässä, jossa hän loi uusia työmenetelmiä ja -tapoja yritykselleen. Hänen mukaansa mokaamisesta oli tullut normaalia, lähestulkoon tapa mitata pysyttiinkö vanhassa ja tutussa vai luotiinko todella jotain sellaista, mitä ei ennen ole ollut.
”Moka on lahja”, hoetaan myös mediassa. On lupa mokata, parhaimmillaan mokista kirjoitetaan kirjoja ja esitellään kuuluisien ja menestyneiden ihmisten mokia, ikään kuin menestyksen edellytyksinä.
Miksi sitten mokaaminen ei edelleenkään tunnu hyvältä?
Olen kokenut lukuisia tilanteita, joissa joku on mennyt pieleen hyvästä yrityksestä huolimatta. Olen mokannut vahingossa, kiireessä, ajattelemattomuuttani tai väsyneenä. Enkä tosiaankaan ole aina hihkunut riemusta mokattuani.
Olen kuullut kerrottavan, että lahjan lisäksi moka voi olla kehotus pysähtyä ja kuunnella itseään. Kun minä pysähdyn mokattuani, kuulen kuinka sisäinen minäni kertaa tekemääni mokaa, sättii tai naureskelee ja miettii mitähän muut ajattelevatkaan mokastani ja etenkin minusta.
Tai moka voi olla neuvonantaja, joka kehottaa tekemään toisin ja oppimaan kokemuksesta. Juu, ja samalla häpeä polttaa niin, ettei tosiaankaan tee mieli mennä kokeilemaan samaa jollan uudella tavalla. Oppi mokasta on pysyä poissa tilanteista, joissa on mahdollista mokata TAAS!
Entä muiden mokat? Niihin suhtaudun lempeästi ja ymmärtäen, tekevälle sattuu ja tapahtuu. Tiedän toki, että kun ihminen oppii epäonnistumaan, paranee hänen onnistumisen mahdollisuutensa. Ja uskon kyllä sen – silloin kun kyseessä on joku muu kuin minä itse.
Moka on vain moka, jollei siitä opi jotain uutta.
Muistan tarinan Thomas Alva Edisonista, kuinka hän yritti kehittää hehkulamppua ja onnistui ensin löytämään tuhat tapaa, joilla hehkulamppu ei ainakaan toimi. Hän ei siis toistanut tuhatta kertaa samaa tekoa vaan löysi tuhat erilaista tapaa, jotka johtivat lopulta yhteen toimivaan tapaan saada hehkulamppu palamaan. TUHAT kertaa! Ja minä lannistun siitä yhdestä. Olenko kaivanut itselleni poteron, jonne voin juuttua häpeäni ja pelkoni kanssa? Siellähän moka pysyy vain mokana ja minä pienenä minuna.
Uskallanko kääntää mokan oivallukseksi?
Ehkä opin jotain tai sitten suhtaudun siihen keveämmin, tällaista sattuu-ajatuksella? Jospa tänään päättäisin unohtaa fantasian täydellisyydestä ja erehtymättömyydestä, olisin armollisempi ja hyväksyisin sekä valoisan ja varjoisan puolen itsestäni. Jos se olisikin niin yksinkertaista?
Valinta ja päätös, jonka teen nyt.
