Optimismin huippu?
Eli tarina siitä kuinka tärkeää on valita mitä huomaa ja mitä jättää huomaamatta.
Tapahtui tänä aamuna noin klo 8.00:
”VAU! Ensilumi sataa, ihanaa!” Tähän huutoon havahduin kesken Hesarin lukemisen ja viuhahdukseen, joka syntyi kun yökyläläinen, Nea, syöksyi eteiseen, pisti takin ja kumisaappaat jalkaansa ja jatkoi samalla vauhdilla pihalle. ”Vihdoinkin ensilumi, pääsee vihdoin lumen keskelle möyrimään!”
Muutama rännän hippunen tosiaan taivaalta tuli, sulaen samantien maahan osuessaan. Hymähtelin itsekseni ja ajattelelin Nean innon kyllä laantuvan, kun hän huomaa asioiden oikean laidan. Vaan tyttöpäs palasikin sisään innosta hehkuen ja ilmoitti lähtevänsä ehkä koulun jälkeen hiihtämään. Syntyipä tästä innosta uusi laulukin, joka kertoi talven ihanuudesta ja valkoisesta lumesta.
Vielä koulumatkallakin, kun räntäsade oli muuttunut kylmäksi vesitihkuksi, toivo talvesta pysyi yllä. ”Tämähän oli ensilumi, sitten tulee toinen lumi ja päästään tekemään lumihommia. Aah – mä rakastan talvea!”
Juuri nyt ulkona sataa, joku väittäisi sadetta vedeksi, minun silmissäni ihanat hiutaleet leijailevat maata kohti muuttaen maiseman pehmeäksi kauneudeksi. Aah, kuinka rakastankaan talvea!
