Olemisen sietämätön keveys
[et_pb_section admin_label=”section”][et_pb_row admin_label=”row”][et_pb_column type=”4_4″][et_pb_text admin_label=”Teksti” background_layout=”light” text_orientation=”left” use_border_color=”off” border_color=”#ffffff” border_style=”solid” saved_tabs=”all”]
Ihminen elää kaiken heti ensi kerralla ja valmistautumatta osaansa. Ikään kuin näyttelijä joka esiintyy harjoittelematta osaansa. Mutta minkä arvoista elämä voi olla, jos sen ensi harjoitus on elämä itse? Siksi se muistuttaa aina luonnosta. Ilmaus ei kuitenkaan ole täsmällinen, sillä luonnos on aina jonkin hahmotelma, maalauksen esiaste, mutta meidän elämämme luonnos ei ole minkään hahmotelma, siitä ei synny minkäänlaista maalausta.
Milan Kundera, Olemisen sietämätön keveys
Heräsin aamulla aikaisin kirjoittamaan. Sainkin aikaiseksi mielestäni varsin kevollisen tarinan olemisesta ja sen sietämättömästä keveydestä. Juuri kun olin painamassa ”tallenna” nappia hävisi kirjoitus kuin taikaiskusta edessäni. Auts!!! Miten tuo on mahdollista, tunnin urakka tiessään, MISSÄ JA KENESSÄ ON VIKA? KUKA ON SYYLLINEN? Kirosanojen saattelemana ryhdyin etsimään syyllistä, Joku on päästänyt koneeseen viruksen. Kone on vaan täysin epäkelpo. Joku katkaisi sähköt hetkeksi. Joku on sotkenut koneen asetukset…joku on tehnyt jotain!
No, joku joka teki jotain ja jätti tekemättä jotain muuta olen minä itse. Ärsyttävä myöntää ja silti totta, ketään muuta en tästä voi syyttää. Syytän siis itseäni, taas kerran kävi näin, enkö ikinä opi? Milloin alan huolehtimaan myös varmuuskopioinnista? Luulisi, etä olisin jo oppinut, ei ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi! Hakkaan päätäni aina samaan seinään, tyhmä minä, oliko pakko taas sählätä?
Ei helpottanut oloa syyllisen löytäminen eikä syyllisen haukkuminen.
Nyt aamuinen jo huvittaa. Kummallisen tärkeänä pidän itseäni, olivatkohan ne sanat ja lauseet tosiaan niin arvokkaita? Mitähän maailma menetti kun menetti juuri sen tekstin? Ei tullut sen kummemmin tarinaa kuin maalaustakaan, tämäkin kohdan elämää vedin harjoittelematta. Ja hyvä niin, tuntuu hyvältä huomata ettei ole niin tärkeä. Ja kummallisesti tuntuu hyvältä luovuttaa. Luovuttaa siitä tarinasta, päästää irti suorittamisesta ja vääntämisestä. Tuntuu hyvältä huomata, että elämä jatkuu aina vaan, minusta huolimatta, mokistani tai saavutuksistani huolimatta.
Pihalla tulppaanit ja narsissit ovat juuri puhkeamaisillaan kukkaan, linnut laulavat ja aurinko pilkottaa pilvien lomasta. Miten kevyesti ne ovat ja toteuttavat tarkoitustaan!
[/et_pb_text][/et_pb_column][/et_pb_row][/et_pb_section]
