Jos elämä olisi luisteluhiihtoa
”Onnea on ensimmäiset jäljet vasta-ajetulla ladulla”, olen ajatellut luultavasti aina, kun olen sen tehnyt. Parhaimmillaan suksi liukuu kuin itsestään ja vauhtia piisaa. Tällöin muistan hiihto-open vinkit: ”potku kapealle, suksi eteenpäin menosuuntaan ja paino jalan päälle. Käsivarret lähekkäin pään korkeudelle valmiina antamaan vauhtia” Itse muistutan itseäni: voima lähtee keskeltä eli napa selkärankaan kiinni. Myös ajatukset ovat kanssani hiihtämässä. Tekeminen tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta. Olen paikalla siinä mitä teen eli ihan oikeasti hiihdän.
On hämmästyttävää kuinka tilavalta ruuhkainen latu voi tuntua, kun keskityn omaan tekemiseeni. Vielä hämmästyttävämpää on kuinka täydeltä tyhjä metsä voi tuntua, kun ajatukset sinkoilevat sinne tänne ja vain kehoni on paikalla. Kun ajatus huomaamatta jättää hiihdon, fyysinen otteeni leviää ja fokus tekemisestä häviää. Palaan vanhaan tuttuun raskaampaan hiihtotapaani, joka on teknisesti epäekologinen ja jopa haitallinen. Ajatuksissani olen viikonlopun ruokaostoksilla, puolitutun pariskunnan avio-ongelmissa ja poikani futisturnauksessa. Mikään edellä mainituista ei suoranaisesti kuulu hiihtoon. Toisaalta hiihto ei estänyt niiden miettimistä, mutta ne estivät olemasta oikeasti läsnä tekemisessäni ladulla. Hiihtämisestä tulee räpiköintiä, jossa yritän pitää samaa vauhtia kaiken aikaa.
Jossain kohtaa tulee se mahdollisuuden hetki, kun tietoisuus palaa hiihtokaveriksi tuoden kaiken huomion itse hiihtämiseen. Tällöin latu ohjaa miten mennään ja voin päästää irti kaikesta sillä hetkellä turhasta. Lumitykin kohdalla himmataan ja nautitaan lumipärskähdyksestä. Kinoskohdassa vauhti hidastuu, mutta tekniikka pysyy kohdillaan ja meno tuntuu miellyttävän erilaiselta. Kehomuisto kertoo, että ryhti ja ekologisempi tekniikka ovat palanneet tekemiseen. Mielen valtaa vapauttava tilan tuntu – rauha. On päiviä, kun palaan ajatuksissani paikalle kymmeniä kertoja yhden hiihtolenkin aikana. On niitäkin päiviä, kun huomio pysyy luonnostaan tekemisessä ja olen kuin yhtä hiihtämiseni kanssa.
Jos elämä olisi kuin hyvä luisteluhiihto, osaisin luottaa elämän viisauteen kaikissa sen vaiheissa ja antaa sen ohjata juuri oikeaan suuntaan. Jäisiin luistelu-uriin voi kaatua ellei ole tarkkana ja korjaa tulokulmaa tai hidasta vauhtia ajoissa. Joskus voi kaatua kaikesta huolimatta ja saada kokemuksen huomaavaisista kanssahiihtäjistä. Muutamaa mustelmaa värikkäämpänä voin olla kosketettu ihmisten hyväsydämisyydestä jatkaen matkaani tietoisempana kehostani ja ympäristöstäni – ainakin jokusen hetken verran.
Jos elämä olisi luisteluhiihtoa, se olisi mm vauhdikasta, soljuvaa, kevyttä, raskasta, tahmeaa, kivaa, väsyttävää, lipsuvaa sään ja kelin mukaan. Kun minä hiihtäjänä muistan erilaisten hiihto-olosuhteiden rikkauden, nautin enemmän kaikkien kokemusten runsaudesta. Minulle luisteluhiihto on parhaimmillaan energisoiva rauhan matka itseeni. Sellaisen tuokion jälkeen on hyvä jatkaa sitä päivää ja tätä elämää eteenpäin.
[/et_pb_text][/et_pb_column][/et_pb_row][/et_pb_section]