Close-up of hands exploring a detailed geographical map, highlighting textures and contours.

Kartta ei ole maasto

Ja niin ystävykset alkavat yhdessä lukea kirjaa. Ja jokainen nauraa eri asioille. – Ulf Nilsson

Mikä on se ”juttu”, joka saa pitämään jostain ja jonka puuttuminen aiheuttaa sen, ettet edes huomaa jotain toista? Ominaisuus, joka herättää innostuksen ja mielenkiinnon toisessa ihmisessä ja toista ei vaikuta koskettavan lainkaan.

Olen lukenut saman kirjan kuin toinen, ihastunut siihen ja tuo toinen lukija ihmettelee mistä siinä intoilen. Tai seissyt taulun edessä hurmaantuneena samaan aikaan kun kymmenet vaeltavat ohitse tuskin huomaten minut valloittanutta kuvaa. Samoin tapahtuu musiikin kanssa, keskustelussa, luennolla, harrastuksissa ja monissa, ehkä kaikissa tilanteissa.

 

Muutamia vuosia sitten kokoonnuimme sisarusteni kanssa yhteen kirjoittamaan yhteistä puhetta isämme syntymäpäiville. Päätimme puheessamme muistella lapsuutemme hyviä, hauskoja ja kummallisiakin tapahtumia. Pian huomasimme, että yhteisten muistojemme lisäksi meillä on jokaisen omat, persoonalliset muistomme lapsuudesta. Ei ainoastaan omista tekemisistä vaan juuri niistä yhteisistä. Miten se on mahdollista? Olimme olleet samassa paikassa, samaa aikaan ja kokeneet silti tilanteet niin eri tavoin. Lisäksi muistimme valikoidusti sen minkä halusimme tai mikä meihin oli vaikuttanut tapahtumahetkellä. Kuka meistä sitten oli oikeassa?

Vastaus on, ettei kukaan ja kaikki!

NLP:ssä tutkimme mm tätä asiaa. Kuinka kokemuksemme rakentuvat miellejärjestelmiemme kautta, muokkautuvat arvojemme ja uskomustemme mukaan ja muuttuvat kokemusten karttuessa. Kuinka turhaa onkaan tuhlata energiaa oikeassa olemiseen, kun mielemme rakentaa todellisuutta omien, persoonallisten ominaisuuksien ja mallien mukaisesti. Ja tämä tapahtuu kaikilla meillä, halusimme tai emme.

Kun hyväksymme ettei oma karttamme (kuva todellisuudesta) ole sama asia kuin maasto, voimme lähestyä toisen karttaa ja maailmankuvaa avoimesti, uteliaasti ja arvostavasti. Tämä luo alustan yhteistyölle. Se lisää niitä hetkiä, jolloin voi jakaa toisen kanssa juuri sen tärkeimmän ja merkityksellisimmän. Se on kuin laulaisi sävelen ja toisessa resonoisi juuri se sama.

Ja niin ystävykset oppivat pikkuhiljaa nauramaan yhdessä. – Tuuli

Voit olla kiinnostunut myös näistä

  • Kuvista ja kuvaamisesta

    [et_pb_section admin_label=”section”][et_pb_row admin_label=”row”][et_pb_column type=”4_4″][et_pb_text admin_label=”Teksti” saved_tabs=”all” background_layout=”light” text_orientation=”left” use_border_color=”off” border_color=”#ffffff” border_style=”solid”] Napolissa käväistessäni naureskelin aasialaisten turistien innolle kuvata itseään, toisiaan, ohikulkijoita rakennuksia, suihkulähteitä, ruokaa jne. Kännykät, kamerat, selfiekepit viuhuivat kun turistit ja ystävälliset tarjoilijat kuvasivat liikkuvaa ja liikkumatonta kuvaa jatkuvasti. Millaisia muistoja kuviin tallentuikaan? Suu supussa keikisteleviä, hymyileviä ihmisiä, helteessä hikoilevia, rentoja asentoja, vilkutuksia, ihmetystä…

  • Kohtaamisia

    Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen. Kirjoitti Tommy Tabermann, Mikko Alatalo puolestaan lauloi ihmisen ikävästä toisen luo. Tämä ikävä ei lähde kirjoja lukemalla, tietämisellä tai teorioiden kehittelyillä. Ei ohi kävelyllä eikä teknisesti huipputaitavalla vaikuttamisella. Ainut lääke tähän ikävään on kohdata ihminen. Kohtaaminen tapahtuu pinnan alla, kokonaisvaltaisesti ja kaikin aistein. Siihen ei voida pakottaa vaan se…

  • Itseään etsimässä

    Muutama vuosi sitten havahduin kuulemaan kuinka ihmiset kertoivat etsivänsä itseään. Tai kertoivat siitä, miten elämä muuttui kun löysi itsensä. Missä itse on silloin kun sitä tarvitsee etsiä? Hukassa jossain, piilossa vai jossain muualla? Kuulin ihmisten kertovan, kuinka ovat valinneet ammattinsa, opiskelunsa, asuinpaikkansa, harrastuksensa ja joskus jopa puolisonsa jostain syystä jonkun muun halujen tai tarpeiden mukaan….

  • Sisäisestä kriitikosta sparraajaksi – näin käännät vastatuulen myötätuuleksi

    Esittelin itseni vastikään eräässä tilaisuudessa vahingossa ”täysipäiseksi kouluttajaksi”, kun tarkoitukseni oli sanoa ”täysipäiväinen”. Nolostumisen jälkeen tilanne nauratti, mutta se jäi mietityttämään: miksi meillä on niin kova tarve olla täydellisiä? Miksi se pieni kriitikko pään sisällä herää heti, kun teemme inhimillisen virheen, pienenkin? Meillä jokaisella on sisäinen kriitikko. Se on se ääni, joka huomauttaa tekemistämme virheistä,…

  • Moka on lahja – vai onko?

    ”Moka päivässä, parhaassa kaksi”, kertoi mottonsa eräs tuttavani muutama vuosi takaperin. Hän työskenteli tehtävässä, jossa hän loi uusia työmenetelmiä ja -tapoja yritykselleen. Hänen mukaansa mokaamisesta oli tullut normaalia, lähestulkoon tapa mitata pysyttiinkö vanhassa ja tutussa vai luotiinko todella jotain sellaista, mitä ei ennen ole ollut. ”Moka on lahja”, hoetaan myös mediassa. On lupa mokata, parhaimmillaan…

  • Voiko muutos olla luomu?

    Erilaisesta muutoksesta, henkilökohtaisesta tai työelämän, puhutaan paljon. On syntynyt suorastaan muutoksen markkinat, kokonaan uusi talouden toimiala, jossa monenlaisin menetelmin luvataan muutosta ihmisille ja yrityksille. Mutta muutos on tavallinen arkinen asia. Voiko se tapahtua luomuna, tavallisesti, ilman tieteellistä tutkimusta tai ihmeellisiä menetelmiä? Otetaan pieneksi esimerkiksi tuttu asia, tunteet. Tunteminen on tunteiden alati vaihtuvaa virtaa, olemisen ja elämisen…