Kartta ei ole maasto
Ja niin ystävykset alkavat yhdessä lukea kirjaa. Ja jokainen nauraa eri asioille. – Ulf Nilsson
Mikä on se ”juttu”, joka saa pitämään jostain ja jonka puuttuminen aiheuttaa sen, ettet edes huomaa jotain toista? Ominaisuus, joka herättää innostuksen ja mielenkiinnon toisessa ihmisessä ja toista ei vaikuta koskettavan lainkaan.
Olen lukenut saman kirjan kuin toinen, ihastunut siihen ja tuo toinen lukija ihmettelee mistä siinä intoilen. Tai seissyt taulun edessä hurmaantuneena samaan aikaan kun kymmenet vaeltavat ohitse tuskin huomaten minut valloittanutta kuvaa. Samoin tapahtuu musiikin kanssa, keskustelussa, luennolla, harrastuksissa ja monissa, ehkä kaikissa tilanteissa.
Muutamia vuosia sitten kokoonnuimme sisarusteni kanssa yhteen kirjoittamaan yhteistä puhetta isämme syntymäpäiville. Päätimme puheessamme muistella lapsuutemme hyviä, hauskoja ja kummallisiakin tapahtumia. Pian huomasimme, että yhteisten muistojemme lisäksi meillä on jokaisen omat, persoonalliset muistomme lapsuudesta. Ei ainoastaan omista tekemisistä vaan juuri niistä yhteisistä. Miten se on mahdollista? Olimme olleet samassa paikassa, samaa aikaan ja kokeneet silti tilanteet niin eri tavoin. Lisäksi muistimme valikoidusti sen minkä halusimme tai mikä meihin oli vaikuttanut tapahtumahetkellä. Kuka meistä sitten oli oikeassa?
Vastaus on, ettei kukaan ja kaikki!
NLP:ssä tutkimme mm tätä asiaa. Kuinka kokemuksemme rakentuvat miellejärjestelmiemme kautta, muokkautuvat arvojemme ja uskomustemme mukaan ja muuttuvat kokemusten karttuessa. Kuinka turhaa onkaan tuhlata energiaa oikeassa olemiseen, kun mielemme rakentaa todellisuutta omien, persoonallisten ominaisuuksien ja mallien mukaisesti. Ja tämä tapahtuu kaikilla meillä, halusimme tai emme.
Kun hyväksymme ettei oma karttamme (kuva todellisuudesta) ole sama asia kuin maasto, voimme lähestyä toisen karttaa ja maailmankuvaa avoimesti, uteliaasti ja arvostavasti. Tämä luo alustan yhteistyölle. Se lisää niitä hetkiä, jolloin voi jakaa toisen kanssa juuri sen tärkeimmän ja merkityksellisimmän. Se on kuin laulaisi sävelen ja toisessa resonoisi juuri se sama.
Ja niin ystävykset oppivat pikkuhiljaa nauramaan yhdessä. – Tuuli
